Show must go on

Ens viikolla on kotiinpaluu. Ens sunnuntaina on se päivä, joka on ollu mun mielessä jo monta kuukautta. Silti, mitä lähemmäs se tulee, sitä enemmän ahdistun ja pakokauhu valtaa joka päivä. En vaan voi uskoa, että oon kohta takasin siellä, missä oon aina asunu ja minkä ennen tunnistin ainoaksi kodikseni. Mutta nyt oon ollu täällä niin kauan. Tuntuu, että kohta mulla alkaa toinen vaihtovuosi, tällä kertaa vaan paikassa, jonka jo tunnen. Tuntuu vaan, että en oo vielä valmis lähtemään. Mutta jos noin aattelis, niin enpääsis koskaan lähtemään täältä. Heh, sanoin täsmälleen noin myös ennen ku tulin tänne, viime Elokuussa.

Musta tuntuu jotenki pahalta sanoa, että en halua takasin Suomeen. Ihan ku samalla julistaisin, että mun elämä ja ihmiset täällä on parempia. Mulla on ihan hirvee ikävä Suomea ja kaikkia ihania ihmisiä siellä, ja osa musta on niin käsittämättömän ilonen että pääsen takasin sinne. Mutta isompi osa musta on peloissaan ja suruissaan. Millon näen seuraavan kerran näitä ihania ihmisiä täällä, näenkö enää koskaan. Mulla on nyt kaks perhettä myös täällä, mutta en tiedä koska näen niitä seuraavan kerran. Tää lähtö on kyllä paljon pahempi ku lähtö Suomesta. Sillon en tienny tulevasta mitään, mutta tiesin, että se olis loppujen lopuks vaan väliaikaista. Näkisin kaiken tutun taas seuraavana kesänä. Nyt tiedän minne oon palaamassa, mut miten osaan taas sopeutua siihen kaikkien näiden erilailla elätyiden kuukausien jälkeen. Oon niin tottunu elämään täällä. Miten kestän kun Suomessa ei rupatellakaan kaupan kassan kanssa ja ihmiset ei hymyile kaikille vastaantulijoille ja halaa tuttuja ja cowboyt ei kuulu tavalliseen katukuvaan ja juomiin saa ilmasen täytön ja ja ja. Listaa voisin jatkaa loputtomiin. Kyllä varmasti tykkään sitten jonkun ajan päästä taas Suomesta ja kaikesta, kunhan totun siihen taas. Suomi on ihan tosi ihana maa, ja oon ylpee siitä että oon suomalainen.

Show must go on.

Love
Annie